Olipa kerran koti

 

Se oli periaatteessa varsin tavallinen koti. Uudehkon rivitalon kaksikerroksinen päätyasunto, jossa oli asunut jo useampikin pariskunta sen kolmivuotisen elämän aikana. Koti oli hyvinkin tavanomainen koti, ja se olikin sen ongelma. Se oli niin tavallinen, ettei se kiinnostanut ketään siinä vaiheessa, kun se taas kerran etsi uusia asukkaita. Sen seiniä päällystivät varsin tavalliset, tylsät tapetit, ja sen maalipintaiset seinät olivat kuivan valkoisia. Osa lattioista oli tavallistakin tavallisempaa tympeää muovimattoa. Oikeastaan kodissa ei ollut mitään, mikä olisi niin innostanut, houkutellut tai vetänyt puoleensa. Se oli paikka, jossa kukin oli vain asunut. Se oli ollut vain asunto.

Vaan niin koitti päivä eräänä sateisen räntäisenä kylmänä kevättalvena, kun asuntoesittelyyn tuli omaa unelmiensa kotia etsivä pariskunta. He näkivät kodin tylsien, mitäänsanomattomien pintojen alle ja huomasivat siellä piilevät huikeat mahdollisuudet. He tunsivat kodin halun täyttää heidän toiveensa ja päästä olemaan unelmien koti. He näkivät sielunsa silmin, miten tarkasti valittujen maalipurkkien, tapettirullien, laminaattilevyjen ja sopivien huonekalujen sekä sisustuselementtien jälkeen koti huokuisi harmoniaa, lämpöä ja tunnelmaa. He suorastaan kuulivat muovimattojen alla soivat sinfoniat, haistoivat rumien tapettien alla piilevät vaniljan tuoksut ja maistoivat unelmien keittiössä leivotun puolukka-valkosuklaakakun herkullisen maun. Tehdäkseen nämä haaveet todeksi tarvitsisi koti vain vähän rakkautta osakseen.

Muutamien aikojen kuluttua koti oli heidän. Oli aika tehdä tuosta tavallistakin tavallisemmasta, tylsästä ja merkityksettömästä asunnosta kaunis ja persoonallinen unelmien koti. Koti, jossa pariskunnan olisi hyvä olla.

To be continued.