Kodin sydän

Keittiö on kodin sydän, sanotaan. Meillä keittiö toimii enemmänkin noutokeittiönä, sillä ruokaa tehdään syntisen harvoin. Keittiömme on saanut paljon uutta ilmettä siitä, mitä se oli muuttaessamme tähän kotiin, selkeimpänä muutoksena nuo maitokaakaon ruskeat seinät. Edelleen paljon puuttuu, kuten jonkinlainen suunnitelmissa ollut saareke/ työtaso/kahden hengen korkea ja kapea aamupalapöytä... Nyt lumenvalkoinen nukkamatto (todella fiksu valinta erityisesti keittiöön...) on saanut pitää hallussaan koko lattia-alaa, mutta visiona on, että se suunniteltu saareke siihen ilmestyy, kunhan päästään helmikuun loppupuolen lomapäiviin ja kohti Pohjanmaata ja synnyinseutuja kotipihan rakentelutiloihin.

Keittiön verhoja lähdin suunnittelemaan vanhojen pitsilakanoiden ideaa hyödyntäen. Riittävän valkoisia ja tahrattomia aitoja pitsilakanoita en kirpputorilta tähän tarkoitukseen löytänyt, joten nämä verhot syntyivät Eurokankaan lakanakankaasta ja valmispitsistä.

Koska keittiön oviaukko on suhteellisen suuri ja avoin, halusimme oviaukkoon asemakellon aikaa näyttämään. Ja viimein pitkien etsintöjen ja tiukkojen karsintojen jälkeen oikeanlainen löytyi.

Syksyllä vietimme viikonloppua Vanajan linnassa, ja kotimatkalla tien varressa osui silmiin kyltti, joka mainosti samaisen viikonlopun antiikkimarkkinoita Turengissa. Poikkesimme sinne saman tien kurkistelemaan, ja Turengin suuresta antiikkihallista löytyi ehkä maailman kaunein mummoastiakaappi. Astiakaappi oli ollut etsinnässä jo pitkään, ja tämä yksilö tuntui heti oikealta meidän kotiimme. Aikamoista dramatiikkaa tuohon astiakaapin ostoretkeen liittyi, sillä astiakaappia ihailtuamme kiertelimme hetkisen suuressa hallisssa ja kun sen jälkeen palasimme astiakaapin luo aikomuksenamme tehdä siitä kaupat, oli liikkeen omistaja kiinnittämässä astiakaappiin "varattu" -lappua. Potentiaalinen omistajapariskunta ihasteli kaappia onnellisena hankinnastaan ja me lähdimme pettyneinä kotia kohti. Vaan toisen onni on toisen epäonni, ja liikkeen omistaja soitti meille matkalla kotiin - kaappi ei ollut mahtunut pariskunnan keittiöön, joten se oli meidän, jos niin halusimme. Ja halusimmehan me. :)

Kovat kuuraukset ja sisätilojen maalaukset täytyi tehdä, ennen kuin astiakaappi oli käyttökelpoinen, mutta nyt se on täydellinen. Ulkopinta on omassa kuosissaan, juuri sopivasti patinoituneena ja kuluneena, sisätilat maalattuja. Hyllytasot uusittiin ja alunperin keltaiset ikkunalasit vaihdettiin kirkkaisiin. Astiakaappi pitää sisällään Pentikin Vanilja-astiastomme.

Astiakaapin keskitasolla kolme Riihimäen vanhaa erikokoista kannellista umpiotölkkiä kätkee sisälleen kahvinpapuja, piparkakkuja ja kanelitankoja.

Astiakaapin päältä löytyy kuparipannujen ja kynttelikön lisäksi Muorin tekemä kuparipakotustaulu. Taulu on yksi merkittävä muistoesine lapsuudesta, sillä se on roikkunut Muorin ja Vaarin keittiön seinällä niiin kauan kuin muistan. Taulun kuvaan liittyy tarina, jonka mukaan Muori teki tauluun kuvan itsestään isoäitinä ja minusta, joka huutavana vauvana aiheutin murhetta kieltäytymällä maidonjuonnista. Taulu siirtyi Muorin ja Vaarin keittiön seinältä  minulle joululahjapaketissa pari vuotta sitten.

Erilaisia vanhoja ruokailuun, ruoanlaittoon ja leipomiseen liittyviä keittiövälineitä on kirpputoreilta sekä vanhuslähipiirin aarteista kertynyt meille jos jonkinmoisia.

Keittiön nurkassa nököttää vanha ja pieni valkoinen päiväkodin tuoli, joka löytyi romuvarastoa tyhjennettäessä entisestä työpaikastani. Tuolilla olevan pienen "Kiitos" -sanaa kantavan puulaatikon sain tuosta samaisesta työpaikasta lähdettyäni eräältä lapselta muistoksi yhteisestä ajasta.

Lapsenkasvoinen keittiöhengetär on myöskin Muorin käsialaa, kun taas alla olevan piparkakkutaulun olen tehnyt Muorin vuoden 1947 reseptikirjaa hyödyntäen.

Maustekaapin ovi lähti varastoon, ja hyllyillä on vanhoja Arabian kahvikuppeja, joita on kertynyt kirppotoreilta sekä mm. anoppilan aitan vintiltä. Vaikka olenkin melko tavalla väriallerginen ja pitäydyn tiukasti niukoissa värimäärissä ja hillityissä värisävyissä, on hyllyyn eksynyt myös kolme värikästä kukkopilliä, jotka ovat lainassa Muorin kukkopillikokoelmasta.

Alla olevat aarteet odottavat vielä kaapin kätköissä esille pääsyä. Suunnitelmissa on ollut poistattaa ikkunan yläpuolella katonrajassa oleva verhokisko etulevyineen ja virittää ikkunan päälle hylly, johon tulee kokoelma vanhaa keittiötarvikkeistoa.

Näistä aarteista tuohon vanhaan silitysrautaan liittyy eniten tunteita nostattavia muistoja, eikä lainkaan niin miellyttäviä sellaisia. Parisen vuotta sitten äitin ja isin vieraillessa meillä kiertelimme äitin kanssa kirpputoreja. Eräällä kirpputorilla (on muuten yksi kirpputorimaailman eliittipaikoista, aivan järkyttävän täyteen ahdettu, sotkuinen, sekava ja kaamea paikka) vastaan tuli vanha ja ruostunut silitysrauta, jonka hintalappu kertoi raudan maksavan kaksi euroa. Vieressä oli hinnaltaan kymmen- ja kaksikymmenkertaisia silitysrautoja, mikä sai meidät suuresti ihmettelemään, liekö hinnasta jäänyt nolla pois. Myyjä kuitenkin hinnasta kysyessämme ökerteli vain, että kun on niin ruostunut niin lähtee halvalla. Kotona aloin silitysrautaa pesemään, ja ihmettelin silitysraudan sisällä olevaa möykkyä, joka ei millään meinannut irrota raudan sisäpohjasta. Kun tarpeeksi olin raudan sisusta tonkinut, hoksasin, että tuolla ruosteen peittämällä möykyllähän on häntä. Silloin lensi rauta ja järkyttynyt kiljaisu kuului varmasti naapuriin saakka. Äitin, isin ja miehen riemulla ei ollut rajaa, vaan onneksi tilanteesta selvittiin ja isi kaivoi ruostuneen hiirenraadon veitsellä ulos silitysraudasta. Rauta kävi perusteellisen pesun läpi eikä hiiren jäännöksiä sen sisältä enää löydy, mutta pysyvät muistijäljet se kyllä on mieleen jättänyt. :) Tiedä sitten, mikä lie mummo on aikoinaan mahtanut silitysrautaa hiirenloukkaana käyttää - näemmä kapistus on siis toimiva sellaisenakin.

Keittiön oviaukon yläpuolella olevat valkoiset puukirjaimet löytyivät Ideaparkin lastentarvikeliikkeestä. Oven yläpuolella ne kertovat omaa kieltään oman kodin merkityksestä.