Ei yhtään minunlaiseni postaus...

...mutta nyt se kuitenkin on tehty. Mä kyllä jo aikoja sitten päätin, ettei nämä nuket ikinä tänne blogiin ilmesty, mutta nyt ne kuitenkin tässä ovat.

On joitakin aikas omituisia asioita, joihin ihminen saattaa vahingossa hurahtaa. Minä en ole sitten lapsuuden kotileikeistä ulos kasvettuani koskaan ollut minkäänlainen nukkejen ystävä. On koteja, joista löytyy nurkista kaikenlaisia posliinisia, muovisia ja kankaisia nukkeja koristeina, vaan minä en ole niistä koskaan piitannut. Etenkin kaikenlaiset posliininuket ja varsinkin reborn -nuket, outs, eivät yhtään minun makuuni.

Hurahdin sitten ihan vahingossa. Joitakin vuosia sitten päiväkodin unohdettua ulkovarastoa siivotessani tuli romukasan keskeltä vastaan pörröpäinen, hiirten syömä nukenraato. Heitin nuken kertaalleen jo roskikseen, vaan kävin nappamassa sen takaisin. Oli niin veikeän näköinen, että ansaitsi tulla pelastetuksi. Pelastin nuken muoviset osat, pistin kunnon kylpyyn ja ompelin otukselle uuden kangasvartalon ja vaatteet.

En ollut ennen moista vinkeää nukkea nähnyt, ja ajattelin, että ehkäpä yksi nukke hyllyn reunalla menee. Yllättäen noita veikeänaamaisia nukkeja sitten rupesi tulemaan vastaan kirppareilla silloin tällöin, enkä kyennyt niitä kirppareille unohdettuina jättämäänkään. Samanlaisia törkeitä takkutukkia, joiden puhdistaminen ja tuunaaminen uuteen uskoon vei aikansa.

Jokainen ostos on pitänyt olla viimeinen. Minähän en oikeastaan edes tykkää näistä nukeista, mutta en voi niitä vastustaakaan. Ovat niin vietävän erikoisia ja hauskoja. Siispä niitä on meillä jo hyllyllinen ompeluhuoneen oven päällä.

Ei yhtään minun tyylisiäni, silti niin ihania.

Jos näitä joskus tulee kirpparilla vastaan, tiedän, että mukaan lähtevät, vaikka en niin kai mukamas haluaisikaan. En tosiaankaan halua kotiimme mitään nukkearsenaalia, mutta tiedättehän sen tunteen, kun joskus joitakin asioita vain ei osaa lopettaa...? Jotakin tavaraa katsoessa tiedät, ettet oikeastaan tarvitsisi sitä, sinulla on niitä jo koko liuta kotona, eikä tälle uudelle olisi enää paikkaakaan... Ja silti se lähtee mukaan. Minulle käy niin, kun kyse on vanhoista kakkuvuokista, piparkakkumuoteista, leivosvormuista, ikkunanpokista, pitseistä - ja näistä nukeista.

Tämä poika oli surkeana pörrötukkansa kanssa. Mummoni virkkasi kaverille lakin, ja arveli, että jäpikkä alkaisi lakin saatuaan hymyilemään. Ei alkanut. Ehkäpä poika on surullinen, koska se kaipaa ympärilleen vielä muutamia kavereita... Siispä uusia otuksia metsästämään! :)