Edes yksi oma aikuinen

Palasimme tänään hurjan väsyneinä, mutta onnellisina ja sydämet rakkautta pullollaan Virosta maailman suloisimpien lasten luota.

Vuosia sitten lähdimme siskoni kanssa silkasta päähänpistosta ja uteliaisuudesta pienen yhdistyksen järjestämälle kummimatkalle syrjäiseen virolaiseen lastenkotiin. Siltä tieltä ei ole paluuta ollut, vaan puolet sydämestä jäi lastenkotiin. Mukaan lähti myös pikkuveli, ja hiljalleen joukko on kasvanut epäsäännöllisen säännölliseksi. Yhdistystä itseään ei ole enää vuosiin ollut olemassakaan, mutta me muutamat mukana olleet (siis tämä meidän sisarusparvi puolisoineen ja muutamia muita kulkijoita) olemme pienellä porukalla jatkaneet lastenkotireissuja aina jouluisin ja kesäisin.

Perustarpeet näillä lapsilla ovat hyvin kunnossa, varmasti paremmin, kuin monessa muussa lastenkodissa. Heillä on vaatteita, ruokaa ja hyvät asuintilat. Heiltä puuttuu kuitenkin se oma aikuinen. Ihminen, joka vie rannalle uimaan, joka jaksaa hyppyyttää reppuselässään koko päivän, joka muistaa jouluna ja syntymäpäivänä, joka vie jäätelölle lähikahvilaan, joka järjestää picnic-juhlia ja ilmapallokekkereitä - ja joka ennen kaikkea pitää sylissä, tykkää niin vimmatusti ja on sillä hetkellä olemassa vain heitä varten, tässä ja nyt. Lastenkodin kasvattajat ovat tietysti niitä ensisijaisia aikuisia, vaan me pyrimme parhaamme mukaan reissuillamme paikkaamaan sitä, mihin heillä ei arjessa välttämättä ole resursseja.

Olemme ottaneet tavaksi hankkia jokaiselle lapselle tervetuliaispaketin, jouluksi myös joululahjat. Tekemistä riittää, kun lapsia on reilut 30, mutta kun tietää, että vastassa odottaa kolmisenkymmentä mukulaa, joille meidän pakettimme ovat niitä joulun ainokaisia tai kesäisin odotettuja yllätyspaketteja, ei tulisi mieleenkään jättää hommaa kesken.

Paketteja tärkeämpää on kuitenkin se, että vierailuidemme ajan olemme olemassa vain heitä varten. Pelaillaan, halaillaan, pallotellaan, hypitään, juostaan, lauletaan, nauretaan, tanssitaan, piirretään, jumpataan, retkeillään, askarrellaan, herkutellaan, uidaan, leikitään, sylitellään ja suukotellaan. Lapset ovat venäjänkielisiä, joten yhteisen kielen puuttuessa puhutaan kaikkia kieliä päällekkäin, piirretään, kirjoitetaan, viitotaan, näytetään kädestä pitäen - ja tullaan ymmärretyiksi puolin ja toisin juuri sen verran, kuin on tarpeen.

Ihana reissu takana. Ensi viikkoon lähden väsyneenä, mutta taas yhtä arvokasta kokemusta rikkaampana.