Kotimenninkäinen

Eilen löytyi ompeluvarastoa siivotessa käsiin jotakin jo unohtunutta.

Puolisentoista vuotta sitten suunnittelimme muorin ja muutaman serkun kanssa eräälle syksyiselle viikonlopulle nukentekoviikonloppua kotipuoleen. Muori, joka heikon kuntonsa vuoksi asui tuolloin vuoroin palvelukodissa, vuoroin sairaalassa, olisi tuona viikonloppuna päässyt pitkästä aikaa kotiin käymään.

Muori oli hyvin heikossa kunnossa edeltävät viikot, ja kun sovittu viikonloppu lähestyi, kotiin pääseminen alkoi näyttää yhä epätodennäköisemmältä. Nukkeviikonloppua edeltävällä viikolla pitkään aivan muissa maailmoissa ollut muori kuitenkin soitti minulle yllättäen hyvin terävänä, ja ilmoitti, että aikoo tulla viikonlopuksi kotiin nukkeja tekemään. Että hän haluaa tehdä itselleen oman nuken eikä malta odottaa viikonloppua, että pääsee käymään kotona.

Toisin kävi. Muori joutui ennen viikonloppua takaisin sairaalaan. Kävin viikonloppuna useampaan kertaan sairaalassa niin nuken osien kuin lopulta valmiiden nukkejen kanssa, jotta hän pääsisi edes jotenkin mukaan siihen, mitä oli suunniteltu tehtävän yhdessä. Muori piteli tekemättä jääneen nuken osia käsissään pitkään, mutta voimat eivät juurikaan riittäneet puhumiseen.

Se oli viimeinen kerta, kun näin muorin.

Kolme nukkea valmistui, vaan muorin tekemättä jääneen nuken osat hautautuivat kaapin nurkkaan. 

Unohtuneet nuken osat tulivat vastaan eilen. Riipaisi niin, että meinasi sydän pudota rinnasta.

Tein nuken yhdellä istumalla valmiiksi. Pörröpäisestä minikokoisesta nukesta tuli kotimenninkäinen, joka kököttää vanhasta villapaidasta saksittuun vilttiin käärittynä ja miettii elämän ihmeitä käsissään muistoista koottu elämän helminauha.