Aarre

Voi juku. Voi jukun juku.

 

Äippä kyseli muutama päivä sitten blogeja tutkiessaan, ettenkö minä ole vielä löytänyt itselleni sellaista vanhaa kaupan vaakaa, mitä moni bloginainen nyt metsästää. Totesin, etten ole etsinyt enkä moista haikaillutkaan, vaikka onhan näitä blogeissa esitelty ja etsitty. En sillä, ettenkö moisesta tykkäisi, mutta ei ole ollut minun hankintalistallani. Vaan en mää sillä, ettäkö jos suoraan syliin juoksis...

 

Eilen kävin miehen siskon kanssa tutkimassa appivanhempien tiluksia, ulkorakennuksia ja varastoja. Oltiin liikenteessä aarteenetsintäsilmällä, vaan mulla oli etsinnässä lähinnä joitakin miehen lapsuuden pieniä leluaarteita - ylläri ylläri - noihin roomboxeihin.

 

Ei tullut ihan pientä ylläriä vastaan. Tuli tämä. Vanha konesillan vaaka punnuksineen kaikkineen. Siellä vanhan karjakeittiön nurkassa kökötti. Ihan yksinään, surullisena, hylättynä. Alakuvassa vaaka hetimmiten ensi kohtaamisemme jälkeen, kunhan oli siirretty vähän avarampaan tilaan.

 

 

Oon mää ehkä tämän joskus ennenkin karjakeittiön nurkassa nähnyt aarteita etsiessäni, mutta silloin ei aika ollut asialle kypsä, enkä kiinnittänyt mitään huomiota. Appiukko totesi tästä kysellessäni, että on harkinnut vievänsä koko kapistuksen romunkeräykseen. Vaaka kiljui nurkassa, että ota minut mukaasi, älä anna minun joutua metallipaaliin.

 

Appiukko lupasi oitis vaa'an ennakkoperintönä. Ahnas ennakkoperijä otti vaa'an kainaloonsa ja juoksi. Kuvainnollisesti. Vaaka oli niin painava, että jouduin usuttaa miehen nostamaan vaa'an auton perään, kaahasin vanhempien pihaan ja pyysin isäukon nostamaan kapistuksen ulos autosta oikein päivänvaloon ihailtavaksi.

 

Isäukko, joka uskoo siihen, että vain purkamalla jokaisen laitteen pieniksi osiksi voi päästä kiinni esineiden sielunelämään, oli heti valmis purkamaan koko vaa'an, jotta päästäis kurkistamaan, mitä se on syönyt. Äippä, joka on vissiin ennustajaeukoille sukua, pohdiskeli, että ihan justhan hän tästä minulta kyseli, ja nyt se on siinä. En päästänyt isäukkoa purkamaan vaakaa, vaan päätin pistää sen kylpyyn. Vaa'an siis, en isäukkoa.

 

Äippä ehdotti varovaista pyyhkimistä rätillä, vaan ajattelin, että jos kapistus on vuosikymmeniä seisonut lämmittämättömän, vanhan karjakeittiön nurkassa, kestää se ihan varmasti kunnon pesunkin. Kapistus kannettiin pesuhuoneeseen ja se pääsi elämänsä kylpyyn. Jossain kohtaa jo tuntui, että kun loputtomasti päästää paineella vettä vaa'an sisälle ja koko ajan toisaalta virtaa ulos ruosteista, rasvaista ja ties mitä törkyä sisältävää vettä, ei tästä voi tulla siistiä. Vaan tuli siitä. Viimein törkyvirta vaa'an sisältä loppui, ja ulos valuva vesi alkoi olla kirkasta. Likakerrokset olivat muisto vain, ja Konesilta kiilteli kuin uusi. Melkein. Ja vaa'an sisällehän me emme - onneksi - näe.

 

Siinä kohtaa, kun vaaka oli viimein puhdas, olin minä yltä päältä siinä kaikessa sotkussa, mikä pikkuveljen mukaan on omiaan aiheuttamaan myyräkuumetta ja ties mitä, ja päätin pestä myös itseni. Ja tiedättekö, siinä kohtaa sain huomata olevani kotoisasti maalla - lämmin vesi oli loppu, ja tämä nainen sai suihkutella itsensä kylmällä vedellä. Vaan onnellisesti suihkuttelin, sillä kerrankin oli oikein hyvä syy peseytyä kylmällä vedellä, ei sitä näemmä joka päivä tule tällaisia löytöjä vastaan. :)

Siellä se nyt kuivuu, terassilla, auringonpaisteessa, ja haihduttaa pois viimeisiä karjakeittiön ummehtuneita tuoksujaan. Vaikka minä en nyt tässä ennakkoperimäjärjestyksessä ainoana miniänä ykkössijalla olekaan, niin onnekasta on, että miehen siskoista nuorin totesi, että tulipa hienosti karjakeittiöön tilaa, kun viet tuon pois, toinen tuskin ottaisi tätä maksustakaan (vai mitä Heska?) ja kolmas, hmm, no jos sä Sumi tämän olisit halunnut, niin tiedätkö, se on myöhäistä nyt. :D