Harras hetki

Hittavaisilla on nyt mahdollisuus hiljentymiseen. Hittavaiskirkko on valmis. :)

 Kirkkoahan mä yritin tästä roomboxista tehdä, vaan alttari ei suostunut näyttämään useammankaan kokeilun jälkeen muulta kuin vasikan karsinalta tai myyntitiskiltä, joten oli pakko unohtaa alttari ja tehdä sen sijaan tuollainen rukoilupenkki. Voihan siinä hittavaiset polvistellakin, jos siltä tuntuu. Että ehkä tästä tuli kirkon sijaan kuitenkin enemmän rukoushuone.

Vaikutteita tämä huone on saanut ortodoksikirkoista. Seinätauluista suuri kolmiosainen löytyi kirpparilta, pienemmät taulut sekä seinäenkelit antoi tähän projektiin vaari. Kattoon löytyi miehen mummon jäämistöistä jäätävä pallokoriste, joka sopi tämän hittavaiskirkon henkeen kaikessa villiydessäänkin hurjan hyvin.

Korurasian kansista tein lasipöydät, joista toisessa on kultainen avain ja lasipöydän päällä roll on -purkin kannesta hyödynnetty malja, jossa liljat uivat kuumaliimassa.

Toisen lasipöydän sisällä on kaksipäinen enkeli. Tämä kummallinen kaksinaamainen nappilaatikossa pitkään pyörinyt nappi on alkujaan Kanadan muinaisen sukulaisen perintötavaroista löytynyt. Liimasin tuolle omituisuudelle siivet selkään ja tumppasin lasilaatikkoon. Voipi symboloida hittavaisille sitten vaikka hyvyyden ja pahuuden ristiriitaa.

Lasipöydän päällä on kaksi kynttilää, jotka ovat ohuita puutikkuja kera metallilankapään. Kynttiläjalat ovat rihkamakorun osia. Pöydällä on myös Raamattu ja virsikirja.

Hittavaiskirkko toivottaa kaikki alle kymmensenttiset olennot hartaalle hetkelle.

 Harrasta hetkeä on piisannut myös täysikokoisessa elämässä. Vietämme siis parhaillaan lomaviikkoa kotipuolessa Pohjanmaalla. Pari päivää (tonttuilun ja mineilyn ohella) on touhuttu kissojen parissa. Miehen mummolan nurkissa on pyörinyt pitkään villikissa, joka viikonloppuna toi kolme villiä pentuaan näytille. Minä, mies ja miehen sisko olemme tehneet täyspitkää työvuoroa saalistaessamme noita villikissoja talteen. 

Pennut saatiin kiinni maanantaina, emo onnistuttiin pyydystämään tiistaina, ja tänä aamuna veimme kissat seudun eläinsuojeluyhdistyksen kotihoitajan hoiviin tuohon sadan kilometrin päähän. Arkoja ja nälkiintyneitähän nuo raukat olivat, ja pelkäsivät ihmistä ihan hurjasti. Yksi pennuista (yläkuvassa) oli poikkeus jo villinä ollessaan, nököttäjä ja laahustaja, joka antoi itsensä helposti kiinni, kökötti nurkissa, narskutti kummallisesti syödessään ja liikkui vaikeasti. Tuo pentu ei valitettavasti koskaan päässyt uuden elämän alkuun, vaan menehtyi viime yönä emonsa hoivissa. Muut pennut sen sijaan olivat tämän nököttäjänkin puolesta ärhäköitä, ja yksi haukkasi minua niin lujaa viiltosuojattujen hanskojen läpi sormeen, että onnistui iskemään hampaansa jopa kynnen läpi.

Eläinsuojeluyhdistyksen kotihoitajan löytyminen näille arkalaisille oli ihan lottovoitto, ja vielä suurempi onni oli, että hän suostui ottamaan hoiviinsa myös emon. Tiedän, että usein villinpuoleisillekin pennuille kyllä löytyy hoitopaikka, mutta villiintyneitä emoja ei niin innokkaasti oteta vastaan. Tämänkin kohdalla saimme toisaalle soittaessamme ensin ohjeen, että hoitopaikka pennuille löytyy, mutta resurssit eivät riitä villiintyneen emon kesyttämiseen ja kissa olisi parempi lopettaa. Onneksi sai kuitenkin emokin mahdollisuuden, ja toivonkin ihan hurjasti, että kissat alkavat hiljalleen luottaa ihmiseen ja että lopulta näille jokaiselle kovan onnen kissalle löytyy pysyvä, rakastava koti.