maanantai 25. kesäkuuta 2012

Aivan pihalla - kuvia puutarhasta ja tarina Nintendosta



Laiskasta kukkien kastelijasta huolimatta ja laiskasta ruohonleikkaajasta johtuen meidän minimaalinen puutarhamme rehottaa onnellisen villissä, ja silti melko hillityssä tilassa. Tässäpä teillekin kuvatujaus tuosta pienestä takapihasta, joka kukkii into piukassa.

 







Näkymä terassikaiteen takaa...


...ja näkymää terassinkaiteen sisäpuolelle. Takaseinän heinäseivästaustahan vilahtikin blogissa kuva-arvoituksena joitakin aikoja sitten.







Ja sitten sisätiloihin. Juhannusta vietettiin kotikonnuilla pohjanmaalla, ja sieltä matkusti mukana pirkanmaalle keinutuoli. Valmistujaisjuhlissani vieraillut vaarini mittaili meillä käydessään nurkkia ja teki jokusia suoria ehdotuksia siitä, mitä huonekaluja hänen mielestään voisi poistaa koko asunnosta. Juu, olemme suorasanaista sukua. :) Asian taustalla oli kuitenkin viaton ajatus lahjoittaa minulle toinen vanhoista keinutuoleistaan - pitihän sille jo tilaa mittailla. Vaarin sisustusehdotukset ja poistot jäivät noteeraamatta, mutta keinutuoli muutti meille. Tässä vielä kellastuneessa puukuosissaan, vaan josko sitä tässä lähipäivinä vetäisi maalit pintaan.



Pohjanmaalta tuli mukana jotakin muutakin... Tämän jälkeen on tullut tähän maailmaan pleikkarit, wiit ja x-boxit, mutta mikään ei voita vanhaa Nintendoa! Te kaikki 1980-1990 -lukujen taitteissa lapsuuttanne eläneet ymmärtänette, mikä nostalginen merkitys kytkeytyy tähän masiinaan. Minähän en juuri koskaan pelaa mitään, vaan nyt tuli se fiilis, että tämän laitteen seurassahan voisi vaikka viihtyäkin.


Juu, vaan ei tuo eilisen pelikokemus vastannut lapsuusmuistoja parinkymmenen vuoden takaa. Eräisenä lapsuuden jouluna meille muutti Nintendo ja Super Mario bros:in ensimmäinen versio. Nintendoa pelattiinkin sitten yötä päivää puolen kylän voimin. Minun ja pikkuveljeni pelaaminen oli enemmänkin kevyempää harjoittelua ja kokeilemista, vaan kun isosisko pelasi, silloin tuijotettiin peliä herkeämättä ja ääneti silmä kovana sisuskalut jännityksestä kippuralla - ja kun päästiin pelissä aiempaa pidemmälle ja tuli oikein haastava kohta, soitettiin lankapuhelimella naapurin poika, se ehkä kylän paras pelaaja, hätiin. Saattoipa olla, että naapurin poika oli juurikin ruokapöydässä, joten sitten vaan odotettiin into piukassa, että ruoka on syöty ja naapuri sai poljettua pyörällään paikalle. Naapurin poika toi mukanaan isosiskonsa, ja sittenhän meitä olikin jo iso lauma seuraamassa, miten peli etenee. Hurjaa jännitystä, tiivistä tunnelmaa, yhteishenkeä ja hyvää fiilistä - sitä se silloin oli.


Tiedättekö, miten kävi mun pelikokemukseni kanssa eilen? Mussa heräsi niin armoton kilpailuvietti, ettei mitään rajaa, ja jokainen kämmi sai lähinnä kiukkuiseksi. Peli koukutti niin paljon, etten kyennyt keskittymään yhtään mihinkään muuhun moneen tuntiin, hyvä kun muisti hengittää välillä. Peli oli pakko päästä läpi, ja hakkasinkin tuota muinaista, huonosti toimivaa peliohjainta vimmatusti puoleen yöhön saakka, että viimein saavutin tavoitteeni. Lopetin pelaamisen ärtyneenä ja levottomana, ja mikä säälittävintä, kaiken lisäksi armottoman kipein sormin peliohjaimen aggressiivisen rutistelun seurauksena (mitähän pomo olis mahtanut tuumata, jos olisin joutunut aamulla soittamaan, etten pääse töihin, kun pelasin Super Mariota sormet turvoksiin? ;) ) Yöllä nukuin törkeän huonosti, kun Super Marion tunnusmusiikit ja Koopatroopat lentelivät unissa, joten tänään nyppäisin Nintendon seinästä ja pakkasin takaisin pakettiinsa - saa lähteä paluukuljetuksena takaisin pohjanmaalle. Hei haloo, missä on ne lapsuuden nautinnolliset pelikokemukset?


Ja mitä tästä opimme analyyttisen pohdinnan ja omakohtaisen kokemuksen tuloksena: sen sijaan, että olisimme aikuisina huolissamme LASTEN pelaamisesta, kannattais vissiin katsoa peiliin. Lapset mitä ilmeisimmin (yleistettävänä empiirisenä havaintoaineistonani minä ja ne puolen kylän kakarat lapsuuden kotikylässä) osaavat suhtautua pelaamiseen leikkinä, osaavat lopettaa, osaavat pelata yhdessä ja jakaa pelatessaan yhdessä monenlaiset tunteet. Aikuiset (yleistettävänä empiirisenä havaintoaineistonani vain minä itse) mitä ilmeisimmin eivät. 

Johtopäätös: Lapsuuteen ei ole paluuta. Säilyttääkseni mielenterveyteni ja nostalgiset muistoni Nintendosta ja Super Mariosta on paras olla jatkossa kajoamatta tuohon muinaiseen kapistukseen. Ehkäpä sitä kuitenkin löytää viikon päästä alkavalle lomalle muutakin tekemistä, kun tämä "pelaan nintendoa neljä viikkoa putkeen" -tavoite nyt meni mönkään... ;)


Ihania, aurinkoisia ja hyväntuulisia kesäpäiviä sinulle, joka täällä piipahdit! Pysytelkäähän kaukana pelikoneista ja koopatroopista.

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Juhlat


Kasvatustieteen, erityisesti varhaiskasvatuksen maisteri. Sellaisen meriitin saavuttamisen kunniaksi meillä juhlittiin tänään perhepiirin voimin. On muuten aika hieno titteli. Josko alkaisin ihan jatkuvasti itseäni sellaisella nimikkeellä kutsua. :)

 
Kutsut lähetettiin jo kuukausia sitten, vaan valmisteluissa haasteita aiheutti se, että olin itse juuri ennen juhlia muutamia päiviä koulutuksessa toisaalla. Siivoilut jäivät siis miehen vastuulle, mikä nyt sinänsä ei mun kannaltani ollut mitenkään kovin harmittavaa. :) Mies oli saanut asunnon oikein siistiksi, ja siitä oli hyvä juhlavalmisteluja koulutusreissulta kotiin tullessa yhdessä jatkaa.



Enemmän haasteita tuo koulutuksen osuminen juuri juhlaviikonlopun alle aiheutti tarjoilujen suhteen, vaan niiden kanssa auttavan kätensä ojensivat niin äiti, sisko, anoppi ja muutama ihana ystäväkin. Kaunistelematon tosiasia olisi kyllä ilman koulutustakin ollut se, etten ikinä olisi kyennyt moisia ihanuuksia pöytään taikomaan. Kaikenlaisen syötävän valmistamisen kanssa kun omistan keskellä kämmentä olevan peukalon, ja miehellä taas kuvainnollisesti ei näissä asioissa ole peukaloita lainkaan. Jotain toki onnistuin tekemään, vaan kyllä nuo juhlien herkullisimmat ja näyttävimmät eväät olivat ihan toisten hyppysissä syntyneitä.





Siitäkin huolimatta, että apuja tarjoiluiden suhteen tuli monesta suunnata, oli eilisilta ja tämä aamu aikamoista hässäkkää, että saatiin kaikki valmiiksi. Mutta niin vain saatiin.

 




Menu näissä juhlissa oli seuraava:

Pestolla ja juustoilla täytetyt tomaatit
Makaronisalaatti
Lihapullat
Karjalanpiirakat ja munavoi
Kinkku-voileipäkakku
Vadelma-mustaherukka-juustokakku
Tiramisu
Mutakakku vaniljakastikkeella
Kinderpiirakka
Kahden suklaan keksit
Yhden suklaan keksit
Toffeepiparit
Vaahtokarkit valkosuklaakuorrutteella
Kahvia, teetä, tuoremehua ja coca colaa :)






  Juhlakansa koostui 13 ihmisestä, joista kaikki yhtä lukuunottamatta olivat joko kotoisin pohjanmaalta tai asuivat siellä parhaillaankin, joten kekkerit olivat oletusten mukaisesti rennot, äänekkäät ja huisan mukavat. Hienoa oli, että väki tuli paikalle siitä huolimatta, että joutuivat ajamaan yhden päivän aikana kuuden tunnin automatkat, ja pohjalaisen elinvoiman rinnalla positiivinen asia oli myös se, että juhliin pääsi kaikista kommervenkeistä huolimatta viimein osallistumaan sen 250 kilometrin takaa myös miltei 88-vuotias vaarini, joka ei olekaan meillä täällä pirkanmaalla päin käynyt sitten moneen moneen vuoteen - taitaapa tätä edeltävä visiitti tänne päin silloiseen kotiimme olla toteutettu joskus kahdeksan vuotta sitten.



 Sain myös huisin mukavia lahjoja huisin mukavilta vierailta.

   
 Pentikin vanilja -lautasia, ihania villavarusteita kylmän kesän (tai ehkä kumminkin tulevan syksyn ) varalle, sisustusliikkeen lahjakortin, paaaljon pitsiä, kaksi kultasormusta ja Partyliten keskikokoisen Symmetria -somisteen, joka jo hyppäsi pienemmän lajitoverinsa seuraan astiakaapin päälle. Ja sitten tuo kello. Elämänsä puutöitä harrastanut paappa piti aikoinaan huolen, että maisterikello valmistuisi aikoinaan, ja tuo kello muutti meille jo pari vuotta sitten veistäjän siirryttyä vihreämmille veistomaille. Nyt kello on viimein oikeasti ansaittu, kun on maisterinpaperit plakkarissa.
 


Juhlat on juhlittu.


Meillä ollaan väsyneitä, mutta onnellisia. :) Kiitos sinulle, joka olit tavalla tai toisella tekemässä näistä kekkereistä juhlat.

lauantai 2. kesäkuuta 2012

Sirpaleittain kallista onnea

 Koska edellinen postaukseni kärsimyskukan lyhyestä taipaleesta meillä sai paljon kommentteja, on valitettavasti pakko kertoa teille myös kukan lopullinen lähtö, koska se oli näyttävä, kallis ja äänekäs. Arvatkaapa, mitä nimittäin syntyy, kun yhdistetään seuraavat:


 Aamuyö kello 04:24...


 ...kärsimyskukan viimeiset rippeet...


...Aalto-maljakko, johon on istutettu tuo viimeisiään vetelevä pahan onnen kärsimyskukka. Aalto-maljakko kukan raadon kanssa kun jäi odottelemaan tiskipöydälle kukan viimeistä lähtöä bioroskikseen (ketähän voi syyttää siitä, ettei kukka ollut jo roskiksessa ja maljakko pesussa, valitettavasti vain itteään)..


...ja yllätys yllätys - tapahtumasarjaan liittyi lisäksi kolme kissaa, arvatenkin Kertu etunenässä....

=

Siitä seuraa läjäpäin sirpaleita, kaikkialle sinkoillutta multaa, kunnon vekki laminaattiin ja kaksi, kesken unien siivoushommiin joutunutta äärettömän kiukkuista ihmistä. Vaan koska sirpaleiden tulisi tuoda onnea, mä odotan äkkirikastumista ihan lähipäivinä - tästä tuhosta kun tuli kohtalaisen arvokkaita sirpaleita.... Paljon huomiota saanut kärsimyskukka sai siis arvoisensa lopun. Niin kävi valitettavasti myös Aalto-maljakolle.