Lahja

Eilen mies yllätti. Kun tulin kotiin työpaikan lauantaikoulutuspäivästä, oli kotona odottamassa lahja. Me ollaan hyvin huonoja ostamaan toisillemme mitään lahjoja, eikä olla enää vuosiin ostettu toisillemme joulu- tai syntymäpäivälahjoja jotakin pientä muistamista lukuun ottamatta. Vaan nyt minä sain lahjan, joka oli kuulemma myöhässä tuleva valmistujaislahja - niin, ne juhlathan oli tosiaan kesäkuussa... :)

   Paketista löytyi Globe Hopen Anna -käsilaukku sekä suurempi Pollari -laukku. Tykkään ihan hurjasti Globe Hopen tuotteista, laukuista erityisesti, ja niissä käytettyjen materiaalien taustalla olevista tarinoista. Anna-laukun tarina on nettisivujen mukaan seuraava: "Anna-laukku on valmistettu Ruotsin armeijan sarkatakin vuorista. Laukun kylkeä koristaa lisäksi takissa ollut povitasku. Jokaisessa laukussa on tallessa alkuperäinen leima, joka kertoo raaka-aineena olleen takin valmistusvuoden. Vanhin löydetty leima on ollut vuodelta 1935." Pollarin taustoista taas kerrotaan näin: "Tämä laukku on valmistettu armeijan laivastosäkkien pohjapaloista. Yhtä palaa koristaa kuumailmapalloprintti." (http://www.globehope.com/fi/products/bags.html)

Kassien sisällä oli lisää lahjoja. Käsilaukku kätki sisäänsä niska-hartia -hierontalahjakortin, jonka mies perusteli sillä, että hartiat täytyy pysyä kunnossa, jotta voi ommella. :) Laukusta löytyi myös pieni koristeltu tulitikkuaski rakkaus -teksteillä. Isommasta laukusta löytyi sipsipussi, cola-pullo ja karkkia sekä kolme tiskirättiä herkkujen syömisestä syntyvien sotkujen siivoamiseen. Jee, niin ihana yllätys!

 Nyt kehtaa taas kotiakin kuvata, koska tänään saatiin taas muun muassa neljä kiloa kissankarvaa ja sata langanpätkää ompeluvimman jäljiltä imuroitua imurin uumeniin.

Kissankarvat on ymmärrettäviä, mutta tiedättekö, meillä suurin siivoussarka on aina tuossa kissojen ruokapaikalla. Mä olen aina luullut, että kissat on siistejä eläimiä, vaan meidän katit on kyllä sellaisia sikoja että oksat pois. Lieneekö vaikutuksensa sillä, että kaikki ovat rescuekissoja ja eläneet kissataloissa isoissa laumoissa, Kertu ja Grisli jopa 30 kissan huoneissa, ja oppineet sitä kautta pitämään ruoastaan kiinni.

 

 Meillä ei harrasteta kupista syömistä, vaan erityisesti Kertu kiskoo kaiken ruuan pois kupista ja kiikuttaa lihanpalat kauemmas, ennen kuin alkaa syömään. Vaikutusta ei ole sillä, miten kaukana kissojen kupit ovat toisistaan vai syövätkö ihan eri paikoissa keskenään. Tuo märkä kissanruoka tarttuu kuivuessaan kivasti lattiaan kiinni, jos et heti huomaa pyyhkiä, eikä Kertu ole niin siisti, että viitsisi nuolla kastikkeet lattialta. Neidin periaate on se, että kun suurimmat palaset on syöty, mennään varastelemaan toisten kupeista.

 

Kertun lisäksi Taavi on aikamoinen sika ruokakupilla. Herra ei kisko ruokaa lattialle, mutta koska on nykyään kohtalaisen nirso siitä, mitä suostuu syömään, harrastaa sitä, että jos suuhun eksyy jotakin Taavin mielestä kelvotonta, alkaa päänpuistelu, jonka seurauksena ruokaa onkin sitten pitkin poikin. Kuivanut kissanruoka kyllä rapisee mukavasti imuriin, vaan tänään oli taas se hetki, kun siivouksen yhteydessä siirryt sinne lattiatasolle ja huomaat, kuinka törkeä lattia onkaan metrin säteellä ruokakupeista jokaiseen ilmansuuntaan, ja alat kihnata sitä kuivunutta kastiketta irti lattiasta - ja sitähän piisaa, eikä se meinaakaan irrota.

Nyt mä tiedän, millainen operaatio on äideillä, joiden pienet lapset opettelee syömään itse. Ihmislapsiin verrattuna meidän karvaiset lapset tosin ei tästä taida koskaan ruokailutavoissaan mihinkään kehittyä...

Grisli on meidän talossa siistein otus, ja muutenkin kaikin puolin kaikista tavallisin ja normaalein kissa. Kertulla ja Taavilla noita erityispiirteitä piisaa kyllä joka lähtöön, vaan Grisli on hyvin peruskissa, sellainen, jonka kanssa tulee helposti juttuun ja joka ei oikeastaan osaa ärsyttää ihmisiä. Villipetomainen, yliaktiivinen, kovapäinen, tungetteleva ja häikäilemätön siskonsa sen sijaan osaa ihmisten härnäämisen keinot, samoin Taavi on kunnostautunut sulostuttavissa piirteissään harjoittelemalla äänekkäitä aarioitaan hyvin aktiivisesti yöaikaan. Vaan vaikka nuo kuulapäät osaavat toisinaan olla lähes maailman rasittavimpia otuksia, emmää kyllä osais päivääkään olla ilman niitä. :)

Tänään sain alkuun pitkään visioimani projektin alkaa kerätä leikekirjaa sisustusideoista. Jopa mies innostui (tai ehkä enemmänkin mun mielikseni istui hetkeksi hänkin saksimaan) ja leikeltiin yhdessä aikamoinen kasa mainoksia ja aikakauslehtiä palasiksi. Mukava projekti, jonka tuloksena saa kerättyä hyviä ideoita talteen.

Syksy on mennyt hurjan nopeasti, huomenna on oikeasti jo lokakuu! Syksy on ollut kovin työntäyteinen, eikä vapaa-aikaa ole tuntunut olevan yhtään liikaa. Vaan eiköhän se tästä taas, lokakuussa kun on lupa jo alkaa herätellä joulutunnelmia. :)

Nyhvöperhe

 

Sain joitakin aikoja sitten toiveen tehdä nyhvöpariskunnan vauvan kera. Tämä pieni perhe valmistui tänään. Joku kyseli aiemmin, mistä ovat saaneet nimen nyhvö. Näiden esikuvanahan toimi Mailegin nisset, ja koska näistä otuksista tuli kuitenkin hyvin erilaisia kuin nisset, nimesin olennot nyhvöiksi. Mailegilla on nisset ja Ellegillä nyhvöt. :)

Ensimmäisenä jo muutama viikko sitten valmistui nyhvöneito, jolle halusin tehdä oikein pöyheän hameen. Äitiltä ja anopilta tilasin neidolle ja hänen sulholleen villasukat.

Valitettavasti nyhvöneito joutui alaleuan amputointiin valmistumisvaiheessa, ja tämän seurauksena nyhvöneidolla on leuassaan pienet kauneusleikkauksen jäljet. Nyhvöneitoa hymyilyttää leuan amputaatiosta huolimatta, joten kauneusleikkauksen jäljet eivät neitiä itseään haittaa.

Farkkuhousuinen, kauluspaitainen ja punaisella kravatilla varustettu nyhvömies otti aikansa valmistuakseen, vaan viimein oli tukka päässä ja hymy huulilla myös tällä nyhvömiehellä.

Ja taas tuli todistetuksi, miten eri tavoin ihmiset asiat näkee. Minusta tää nyhvömies näyttää lähinnä it-insinööriltä, kun taas mies totesi, että sehän on selvä maanviljelijä pyhäpuvussaan. :)

Pariskunnan vauva valmistui, tietysti, viimeisenä, ja onnellinen pariskunta sai esikoisensa syliinsä.

Perhe on paketissa ja valmiina lähtemään kohti uutta kotiaan. :)

 

Kuvaterveisiä olen saanut myös aiemmin toisaalle kotiutuneilta nyhvöiltä. Parrakas saunanyhvö on löytänyt paikkansa vanhempieni pihasaunasta Pohjanmaalta.

Tämä enkelinyhvö sen sijaan lensi uuden omistajansa juuri remontoituun makuuhuoneeseen.

Ja tämä nyhvötyttö odottelee vielä tulevan omistajansa maailmaan saapumista vaaleanpunaisessa huoneessa pääkaupunkiseudulla.

Nostalgiaa

Pieni Lintu -blogissa on meneillään valokuvakilpailu, jonka tämän kertainen aihe on nostalgia. Pohjanmaalla käydessäni suunnittelimme kilpailukuvan 88-v vaarin kanssa, ja tuo meidän kilpailukuvamme kilpailee numerolla 16 ja nimellä "En vaihtais sekuntiakaan".

Käyhän kurkkaamassa aivan ihanat nostalgiset kilpailukuvat ja äänestä suosikkiasi.

Nostalgia -teemaa pyöritellessä jäin miettimään, mikä mulle on oikeastaan sitä nostalgiaa. Ja lopultakin, minulle nostalgiaa ei ole vanha silitysrauta, puinen pyykkilauta, pitsirulla tai rukki, vanhat vaunut tai marttanukke. Ne ovat tavaroita, joita kotiini hamuan ja joita loputtomasti ihastelen, vaan minulle sen nostalgisen sisäisen (tai ulkoisenkin) kiljahduksen herättävät ne esineet, joihin liittyy tiiviisti muistoja omasta lapsuudesta. Minulle nostalgia taitaa olla enemmänkin jotakin seuraavaa:

Vanha legoukko, lapsuuteni ensimmäinen lego, jonka oli saanut nimekseen jostakin kumman syystä Nukkumatti. Nukkumatti oli legoukko, jolla oli persoona ja luonne, ja se oli aina minun ja pikkuveljen legoleikeissä se kylän viisain, tietäväisin, hyväntahtoisin ja kunnioitetuin. Nukkumatti löytyi Pohjanmaan reissulla legolaatikosta, ja se oli pakko napata vierailemaan Pirkanmaalla.

Äiti kävi joskus lapsuudessani nukkekurssilla, jonka tuloksena hän sai tehtyä kolme kangasnukkea; yhden itselleen, toisen siskolleni ja kolmannen minulle. Näitä käsiteltiin varovaisesti eikä niillä ollut lupa leikkiä, ja siksipä minunkin nukkeni on edelleen iskemättömässä kunnossa reilut pari vuosikymmentä myöhemminkin.

Himmeli. Niitä tehtiin joskus yhdessä muorin kanssa ja ne ovat kyllä viimeisen päälle nostalgisia joulun tuojia. 

Puuakka. Pienet ihmishahmot, legoukot ja puuakat ovat ilmeisesti kiehtoneet mua lapsuudessa, koska myös tämä muorin kolmesenttinen puuakka herättää minussa vallan nostalgisia tunteita. Siellä se aina oli, puolipaneelin reunalla muorin ja vaarin vintissä. Ja nyt se on täällä meidän omassa kodissa.

Ja löytyyhän tuota nostalgiaa, kun vähän katselee kodissa sillä silmällä vanhoja esineitä, tutkii vanhoja tavaroita ja valokuvia. Nostalgiaa löytyy niin C-kaseteista ja disketeistä kuin keltaisesta lankapuhelimestakin, johon puhuminen ja varsinkin vastaaminen oli kohtuupaljon virallisempaa kuin kännykkään nykyään. Nostalgiaa löytyy kangaskaapista löytyvästä retrokankaasta, jossa keltaiset ja ruskeat nallet leikkivät, se oli meidän lastenhuoneen verho silloin joskus. Ja nostalgiaa löytyy vanhasta vedettävästä kaappikellosta, jonka sisälle pystyi piilottamaan salaa jos jonkinmoista pientä lelua, suklaamunayllätystä ja pyyhekumia. Jännittävintä oli tietysti, kun omat kädet eivät yltäneet näitä aarteita sieltä poiskaan ottamaan, ja viimein vuosia myöhemmin jo unohtuneet aarteet löytyivät, kun käsissä alkoi pituus riittää kaappikellon sisusten tutkimiseen.

Mistäs sinun nostalgiasi syntyy?

Pohjanmaalta kotiutettua

 Vietimme pitkästä aikaa viikonloppua kotiseuduilla Pohjanmaalla. Mulla oli oikein materialistinen viikonloppu, sillä ihmisillä tuntui olevan tarvetta luopua tavaroistaan ja minulla oli oikein halukas olo vastaanottaa kaikenlaista jännittävää. :)

Ensimmäinen jännittävyys on tämä kello. Kello on jo vuosia sitten maisterilahjaksi saamani, paapan veistämä kello (määhän valmistuin oikeasti ja virallisesti vasta viime keväänä, vaan koska kellon veistäjä siirtyi vihreämmille veistomaille jo ennen minun valmistumistani, sain valmiiksi tehdyn kellon jo etuajassa). Mulla on ennestään monenlaisia paapan tekemiä kelloja ja peilejä, puunvärisiä, ja uskaltauduttiin äitin kanssa visioimaan tämän yhden maalaamista valkoiseksi. Äiti toteutti urakan, ja nyt uudessa kuosissaan oleva ihana kello muutti meille Pirkanmaalle takaisin.

Joskus parikymmentä vuotta sitten ennen joulua askarreltiin muorin kanssa himmeleitä. En mää kyllä vissiin mitään tästä tehnyt, kunhan olin mukana ja kuvittelin tekeväni - ja sehän siinä tietysti tärkeintä olikin, olla mukana ja kuvitella olevansa ratkaisevan tärkeä auttaja himmelin teossa. Valmiita himmeleitä on vuosikymmeniä roikkunut sen huoneen katossa, jossa me Pohjanmaan reissuilla vaarin kodissa yövymme, ja kun yhtenä iltana nukkumaan mennessä himmeleitä pääni päällä tuijottelin, rohkenin aamulla kysymään vaarilta, josko saisin niistä yhden. Ja sainhan minä.

 

Miehen siskolta meille kotiutui Kanadassa muinoin asuneen, jo vuosikymmeniä sitten kuolleen sukulaisen vanhoja koruja. Vanhoja rintaneuloja, kalvosinnappeja ja korvakoruja, kaikenmoisia, jännittäviä.

Nämä pitsi-ihanuudet sen sijaan kotiutuivat meille jo menneellä viikolla. Vanhemmalla ystävällä on koti täynnä kaikenmoisia vanhoja aarteita, ja aina toisinaan hän nurkkia tutkiessa laittaa viestiä milloin minkäkinlaisesta esineestä, joka voisi haluta uuden kodin. Nyt oli tarjolla hurja määrä pitsilakanoita ja pitsiliinoja (kuvassa vain ihan pieni osa), jotka sitten kävimme hakemassa uuteen kotiinsa. Ystävällä on ikäiseni poika, vaan koska tuo maailmanmatkaaja ei ole halukas ennakkoperimään vanhoja aarteita eikä kuljettamaan niitä rinkassa ympäri maailmaa, on minulla onni toimia sijaisennakkoperijänä. :)

Jotakin tuli ommeltuakin. Tämä istuintyyny työkaverille valmistui menneellä viikolla.  

Kirpparilta kahdella eurolla löytyneestä keskeneräiseksi jääneestä pitsihuivin leikkelin kappaleiksi, yhdistin ruskeaan kankaaseen ja ompelin kasan sydämiä.

Ja niin, sitten niitä kravattihameita. Punainen hame valmistui heti edellisen postauksen julkaisemisen jälkeen samana iltana, ja alempien kuvien musta-valko-harmaa valmistui Pohjanmaan reissulla. Vielä olisi nelisenkymmentä kravattia odottamassa, vaan ehkäpä nyt saavat hetkisen odottaa. Seuraavaksi taas jotakin muuta.

Ihanaa alkavaa viikkoa sinulle, joka täällä piipahdit!