Vapaaehtoiskissa

Nimeni on Taavi, ja olen Tampereen Mummonkammarin ensimmäinen virallinen vapaaehtoiskissa. Naureskelevat mulle joskus nuo ihmiset, että olen vähän yksinkertainen ja hölmö kissa, hidas ja ehkä vähän vähemmän älykäs, mutta on mussa puolensa - olen nimittäin erittäin ystävällinen, rauhallinen, hellä ja ihmisrakas eläin. Vanhoista ihmisistä pidän erityisesti, ne kun ovat yleensä rauhallisia liikkeissään ja jaksavat silitellä mua kyllästymiseen asti. Omassa lähipiirissä omia vanhuksia ei enää kuitenkaan ole. Se on minusta vähän harmi juttu. 

Siitäpä tulikin taannoin ihmiselleni mieleen, että minä sopisin hyvin vapaaehtoistyöhön. Hän lähti Mummokammarin kautta selvittelemään asiaa. Sitä kautta löytyi kotona asuva, seuraa kaipaileva mummo, joka halusi tutustua ihmiseen ja minuun. Ystävämme on yli 90-vuotias, orkideoja kasvattava mummo, jonka kanssa minulla ja ihmiselläni synkkasi heti. Sekä minua, ihmistäni että orkideamummoa taisi ensimmäistä kertaa tavatessaan vähän jännittää ensimmäinen tapaaminen, mutta yhteisymmärrys löytyi nopeasti. Minäkin rohkaistuin siliteltäväksi kovaäänisesti kehräten ja mummon jalkaa puskien.

Ihmiset juttelivat useamman tunnin niitä näitä, minä taas koin tärkeäksi ottaa tilan haltuun ja kolusin kaikki mummon kodin nurkat ja sängynaluset. Kahviteltiin, juteltiin ja tehtiin tuttavuutta. Minun tutkiessani makuuhuoneen nurkkia kuului ihmiseni kyselevän mummolta, että miltäs vaikuttaa, tavataanko toistekin. Orkideamummo totesi innostuneena, että tottahan toki, ja jatkoi, että tuohan kissakin mukanasi. He sopivat jo seuraavat tärskyt ja tutkiessani uutta kiintoisaa soppea kuulin, että suunnittelivat tapaamisia jo pitkälle. "Kun tulee kevät, otetaan taksi ja lähdetään tavarataloihin humputtelemaan!" kuului orkideamummo ehdottavan ja ihmiseni tietysti innostui. Haukottelin. Minua ei taideta sille visiitille ottaa mukaan.

Kun ihmiseni viimein alkoi tehdä lähtöä, ei minua näkynyt missään. Huhuilivat ja katselivat sänkyjen ja sohvien alle eikä kissaa missään. Viimein könysin unisena ulos mummon vaatekaapista, jonka ovi oli jäänyt houkuttelevasti auki. Ihmiseni taisi vähän torua minua, mutta mummoa nauratti. Jos olisitte nähneet, niin olisin hymyillyt. Kyllä mä tulen tänne toistekin.

Sata ja yksi kynäpenaalia maailman lapsille

 

Jokunen vuosi sitten houkuttelin muutamia lähipiirin ihmisiä mukaan keräämään Vaaka ry:n penaalipankkiin kynäpenaaleita sisältöineen. Silloin saatiin kolmisenkymmentä penaalia kasaan. Alkuvuodesta ajattelin, että josko laittaisi uuden keräyksen pystyyn.

 

Vaaka ry:n penaalipankin kautta kerätään kynäpenaaaleja sisältöineen toimitettavaksi eri puolille maailmaa oloihin, joissa penaali ei välttämättä ole ollenkaan itsestäänselvyys. Tähän keräykseen lähti mun kanssa reilu kymmenkunta kaveria, joku hankki muutamia, joku innostui kasailemaan enemmän. Osa kasasi kokonaisia penaalisettejä, osa osteli tarvikkeita penaaleihin, joita minä ompelin pitkän liudan. Yhtä kaikki - yhdessä syntyy enemmän.

 

Lopputuloksena kasaan saatiin 101 penaalia sisältöineen. Kun summa ylitti 80, ajattelin, että kyllä se sata on pakko kasaan saada, ja sadasyhdes tuli vahingossa, kun viime yönä ompelin viimeisiä penaaleja ja aamuyöstä tuli laskuvirhe.

Olen kamalan onnellinen tästä keräyksestä. Aika pienilläkin jutuilla voi tehdä jotain toisen ihmisen hyväksi.

Eräs ystävä tuskaili omia penaalejaan kasatessaan, että kun penaaleita on vain muutama ja lapsia miljoona. Sattuipa sitten hälle tulemaan vastaan kesken -sivuston ajatus, joka kiteyttänee tämän kaiken: