Seitsemän päivän kärsimys

No niin, nyt kun on hehkutettu noita kissaelämän ihanuuksia muutamassa aikaisemmassa postauksessa, on ehkä pakko esitellä meidän viikon vanha kärsimyskukkamme. Ihana, rehevä kärsimyskukka saapui meille viime viikolla.

Niin nätti!

Viikon myötä kukka alkoi nimensä veroisesti kärsiä...

Syylliset eivät paenneet rikospaikalta...

Onneksi tää on ollut ainoa NÄIN herkullinen ja houkutteleva kasvi meidän talossa - tai ehkä enemminkin niin, että muut sijaitsevat hankalammassa paikassa ja eivät valitettavasti ole näin helposti tavoitettavissa. Niin, tai no, mikäli nyt pitää miehenmittaisen astiakaapin päälle kiipeämistä helppona. Kiipeämiskertojen määrä on kasvavassa käyrässä suoraan suhteessa siihen, montako kertaa kissan nostaa kaapin päältä kiukkuisesti pois - sitä useammin se sitkeästi kiikkuu takaisin. Kertulle nothing is impossible.

 

Tänään totesin, että seitsemän päivää kärsittyään kukan (tai sen, mitä siitä enää oli jäljellä) oli aika lähteä. Kärsimyskukan päivät ovat luetut. Kärsimys on päättynyt.

Ja vielä se kolmas karvainen...

 

 Vielä yksi kissapostaus, niin sitten on meidän katras perusteellisesti esitelty. Joukon paksuimpana ja rauhallisimpana agendalle pääsee nyt viimeisenä kissoistamme Taavi.

Taavi on siis katraamme ensimmäinen tulokas ja käveli sydämiimme eräisellä sunnuntaisella kissakotikäynnillä viime kesänä. Taavi oli viettänyt kissakodilla aikaa vasta muutaman kuukauden, ja edellisessä elämäsään oli ilmeisesti kovia kokenut, sillä korvat olivat paleltuneet ja leukakin elämän kolhuissa murtunut ja luutunut vinoon.

Laiskanpulskean ja sosiaalisen kissan alkutaival uudessa kodissa oli hieman kivinen - pian meille kotiuduttuaan Taavia kiikutettiin eläinlääkäriin virtsatietulehduksen vuoksi, ja jonkin ajan kuluttua alettiin tutkia Taavin yhä vain voimistuvaa yskimistä ja heikentyvää yleiskuntoa. 

Usean eläinlääkärikäynnin, testien ja kuvausten jälkeen diagnoosiksi varmistui kissan astma. Kun oikea lääkitys astmaan löytyi, kissan kunto koheni nopeasti ja Taavista tuli taas oma veikeä itsensä. Mahtaako kissan terveydentila olla ollut alunperinkin syy siihen, että tämä otus on koditta jäänyt ja kuljeksimaan päätynyt, tiedä häntä. Vaan onneksi Taavi päätyi Kissakoti Kattilaan ja sitä kautta uuteen kotiin, sillä kulkukissaksi jäädessään kohtalo olisi saattanut olla hyvin toisenlainen.
 

Kuten eläinlääkäri epäilikin, on astmalääkitys lisännyt herran jo entisestäänkin turhan hyvää ruokahalua, ja nyt Taavi onkin tiukalla ruokavaliolla, ettei painoa alkaisi kertymään vaivoiksi asti. Taavi ei niukasta ruokavaliostaan pidä, vaan kerjää kerjäämistään, ja jos vain silmä välttää, ahmii suihinsa myös Kertun ja Grislin eväät. Siskokset kun ovat sen verran menevää sorttia, etteivät malta pitkään ruokakupin vieressä istuskella. 

 Kissaneidit ovat tuoneet Taavin elämään myös paljon vauhtia ja vaarallisia tilanteita, kun kolmikko kaahaa ympäri taloa milloin ajaen takaa toisiaan, milloin lelupalloja, milloin mitäkin.

Vauhdikkaista leikeistä huolimatta Taavi on kuitenkin ennen kaikkea sohvaperuna, joka rakastaa kaikkea huomiota, silityksiä ja sylissä nukkumista. Paras asento onkin heittäytyä selälleen raajat levällään ja nauttia siinä silityksistä kehräten niin, että koko kissa tutisee.

Sudenpentu

Kissakammoisille tiedoksi: jälleen kissapostaus tiedossa. Tällä kertaa valokeilassa harmaa rinsessamme Grisli. 

Grisli, yliaktiivisen Kertun arempi sisko, muutti meille Rekku Rescuen kautta tammikuussa. Sisarukset ovat eläneet löytökissoina elämänsä alun virolaisella kissatarhalla, josta Kertu siirtyi suomalaisen kotihoitajan hoiviin viime kesänä päätyäkseen sitten loppuvuodesta meille. Sisareensa kaikessa turvautunut Grisli jäi kissatarhalle, jossa se apatisoitui ja lannistui sisarensa lähdöstä, lakkasi leikkimästä, muuttui entistä aremmaksi ja jopa vihamieliseksi kaikkia kohtaan.

Kun Kertu muutti meille, haki kotihoitaja hoitoonsa uutta kotia etsimään seuraavan erän hoitokissoja samalta tarhalta, ja tuohon samaan joukkoon pääsi myös araksi ja vetäytyneeksi muuttunut Grisli. Minä kävin vahingossa tutkimassa yhdistyksen nettisivuja - ja se oli menoa. Meille ei tosiaan koskaan ollut tarkoitus tulla kolmatta kissaa Taavin ja Kertun lisäksi, mutta Grislin tarina oli niin surkea, että niin vain meille muutti kolmas kissa.

 

 Vaikka sisarukset olivat olleet toisistaan erossa puoli vuotta ennen Grislin meille muuttoa, sopeutui harmaa arkajalka uuteen laumaansa noin kolmen minuutin nuuhkimisen jälkeen, ja siitä lähtien porukka on ollut erottamaton. Tiedä sitten, voivatko kissat muistaa toisiaan, mutta yhtään sähinää, murahdusta tai läpsimistä meillä ei Kertun ja Grislin välillä meille muuttaessa nähty tai kuultu, vaan sisarukset kuin yhtä lailla Taavikin viihtyivät tiiviisti yhdessä heti alusta alkaen.

 Meidän ihmisten kanssa tutustuminen kesti vähän pidempään, mutta nyt meillä on kissakatraan kolmantena uskomattoman huomionkipeä, läheisyyttä rakastava harmaa kaunokainen.

Arkuus ja tietynlainen säikkyys on varmasti pysyväkin Grislin luonteenpiirre, vieraat ihmiset pelottavat, edelleen äkkinäiset liikkeet saattavat säikäyttää ja ovikellon ääni saa kissan livahtamaan nopeasti piiloon. Grisli rakastaa läheisyyttä ja viihtyy sylissä, mutta kantamista tämä kissa ei siedä, vaan haluaa seisoa omilla jaloillaan. Hoitotoimenpiteet, kynsien leikkaamiset ja muut epämukavuudet eivät myöskään ole Grislin mieleen, koska kaikenlainen käsittely, mikä ei lähde Grislin omasta halusta, saa kissan paniikin valtaan.

 Vaan pikku hiljaa rakennetaan vahvempaa luottamusta ihmiseen, ja sen huomioiden, että hoitokodissa Grisliin tutustuessamme neiti vietti aikansa kiinteästi kaapin päällä piilossa, on puoli vuotta meillä asunut kissa kyllä astunut jo huikean suuria leijonanaskeleita eteenpäin.
 

 Kertun vanavedessä kuitenkin mennään, ja kun sisko uskaltaa, niin Grisli kyllä tulee rohkeasti perässä - niinhän se on tainnut mennä sisarusten elämän alkumetreiltä lähtien.

Hukka on suden perässä

Nyt kun täällä on kerrankin vimpan päälle siistiä, melkein kaikki roikkuneet pienet korjaukset ja tuunaukset sekä kunnon kevätsiivot tehty, uskallan laittaa tänne mittavan kuvakokoelman meidän alakerrasta, joka pitää sisällään keittiön lisäksi olohuoneen ja sen jatkeena olevan ruokailutilan.

Ja vielä vähän keittiötä... Ruokailutilassa syödään ja kahvitellaan isommalla porukalla, kahdestaan syödään tällä iskän nikkaroimalla saarekkeella.

Ja tässä tuo jo pidempään käsittelyä odottanut, aivan ihana kirppislöytö. Vanha vaaka oli maalattu kultaiseksi, joten koska joku oli mennyt jo pilaamaan vanhan esineen maalaamalla, ei tuottanut ongelmaa pistää pintaan uutta maalia. Tuli niin ihana!

Ja vielä loppuun hyvää mieltä. Haltiakummi vastasi aiemmassa postauksessani oleviin ikuisuuspohdintoihin. Oivaltavat vastaukset viihdyttivät, ja jaanpa ne siis myös teidän kanssanne:

1. Kuinka paljon on monta? Monta on yleensä liikaa.

2. Jos kuristat smurffia, minkä väriseksi sen kasvot muuttuvat? Kuristettu smurffi on valkoinen, olen kuullut monesta.

3. Miksi ihminen kutiaa kun toinen kutittaa kainalosta, mutta kun itse kutittaa omaa kainaloa ei se enää kutitakaan? Ihminen kutiaa kutittamisen pelosta, ja siitä mitä seuraavaksi seuraa, siksi pikkuvauvat eivät kutia kun he eivät osaa jännittää kutittamista.

4. Onko äärettömän pientä kappaletta olemassa? Jos on, niin onko se olemassa? Ei ole, koska kaiken pystyy mittaamaan.

5. Mikä on pimeyden nopeus? Pimeydellä ei ole nopeutta, se vaan on, ja siksi valo onkin niin nopea.

6. Missä on hukka? Hukka on suden perässä.

7. Miltä ihmisen makunystyrät maistuvat? Makunystyrät maistuvat nystyröiltä.

8. Onko perhosilla hampaat? Perhosilla ei ole hampaita, mutta niillä on kärsä.

9. Miten sähkö laitetaan salamaan? Sähkön salamoituminen menee aika henkilökohtaiseksi, mutta koska se on laittamista niin se liittyy jotenkin kokkailuun, koska ruokaa laitetaan.

10. Miksi lampaat eivät kutistu sateella? Lampaat ei kutistu sateella, koska hellä käsinpesu viileässä vedessä tekee vain hyvää niille.

11. Jos jäniksenkäpälä tuottaa onnea, mitä jänikselle tapahtui? Josko käpälätön jänis on juurikin se, josta tulee sanonta onni onnettomuudessa. Itse kylläkin epäilen. 

Kiitos Haltiakummi, nää oli loistavia! Kiitän myös Maria saamastani tunnustuksesta, lämmitti mieltä. :)
 

Ja vielä loppuun omia tunnustuksia Tuijan heittämän haasteen kysymyksiin:

1. Millainen oli lapsuuden kotisi?  Keltainen maalaistalo navettoineen ja lehmineen.
2. Oletko unelma-ammatissasi? Ihanaa, että tällä hetkellä tuntuu oikeasti siltä. 
3. Ruokabravuurisi? Ei sellaista ole. *häpeää* Kokkaus on meidän kodissa niin out.
4. Miten vietät mieluiten ihan omaa aikaasi? Kotona ompelukoneen ääressä.
5. Suurin unelmasi? Olla onnellinen?
6. Onko sinulla salaisuuksia menneisyydestä, joista läheisesi eivät tiedä? Ei, mää oon tosi tylsä ja liian avoin ihminen salaisuuksiin... Tai ainakaan ne "salaisuudet" ei ole niin merkittäviä tai jännittäviä, että ne kiinnostaisivat ketään. Lehtiin en pääsisi, vaikka yrittäisinkin. :)
7. Puutarhanhoito - rentouttavaa vai työleiri? Hyh, työleiri minulle.
8. Unelmien kesäpaikka?  Ihan sama, kunhan siellä ei ole kalenteria. Tai kelloa. Mutta BB-taloon en kumminkaan halua. :)

9. Voisitko viettää juhannuksen ja /tai joulun ulkomailla? Vallan hyvin voisin, juhlapyhillä ei itselle ole niin kiinteitä, paikkaan sidottuja merkityksiä. Yhtä joulua juhlistettiin kirkossa vihkiytyessä, lisäksi on tullut vietettyä virolaisia lastenkotijouluja. Kaikkea voisi kokeilla.
10. Mitä muuttaisit kodistasi, vaikka se käytännössä olisi mahdotonta? Irrottaisin tämän asunnon tästä rivitalokokonaisuudesta ja siirtäisin suurelle omalle tontille viljapellon ja järven väliin.
11. Oletko onnellinen? Kyllä.

Se pieni pihapahanen...

Meidän rivitaloasuntomme takapihaa ei oikein hyvälläkään liioittelulla voi kutsua puutarhaksi, koska pieni pihapahanen on kooltaan kuin leikkikehä. Ja toisaalta - onneksi niin. Me ei olla oikein puutarhaihmisiä kumpikaan, ja koska tuon pienen pihapläntinkin siistimiseen meni kahdelta ihmiseltä koko viikonloppu, taitaisi mielenkiinto loppua jo alkuunsa, jos meillä olisi se ihka oikea iso puutarha...

Tämä minipuutarha näytti siis tältä vielä viikko sitten. Ruskintuneet ja kävyttyneet tuijat, ruohottunut kivipolku, kellastunut saarekkeen puut, pystyyn kuolleet puksipallot... Operaatio odotti ja odotti, koska huvitusta asiaan ei oikein ollut. Vaan kun ei kukaan tullut ovelle tarjoamaan pihansiivousapua, oli pakko aloittaa.

 

 

Ja nyt näyttääkin jo tältä. No joo, tunnustan, kyllä mä taisin vähän lisätä kuvan värikylläisyyttä, että ruoho näyttäis vihreämmältä... :) Illan hämärässä kuvatessa ruoho näytti niin mustalta, että täytyi vähän fuskata.

Pienen vesialtaan vierellä on jo paljon kuunliljojen alkuja puskemassa kivien seasta, ja muukin monivuotinen vielä aloittelee kasvuaan, joten vielä vähän orpoa on sillä saralla. Puutarhalta haettiin ripakopallinen kesäkukkia, ja niillä kyllä saa ihmeitä aikaan. Monivuotisten todellista heräämistä siis odotellessa. Saas nähdä, mitä kehitellään tuonne saarekkeen ylemmän tason pieneen altaaseen tänä vuonna. Viime kesän kuumuudessa se toimi sievien pikkulintujen, toisin sanoen varisten kylpypaikkana ja tappeluareenana, ja tiedättekö, loppukesästä sinne oli yksi onneton varis tappelun seuraksena hukkuikin. Että sellainen kylpyallas. Tänä vuonna taidan tumpata altaan täyteen jotain vesikasvia, jotta ei ole niin paljon tilaa varisten temmeltää. Vaan tokkopa noita mikään vesikasvi pitää poissa...

 

  

 

Hämärässä tuikkivat aurinkokennolamput. Niitä tosin taisi ehkä tulla vähän liikaa, nyt kun kuvasta katsoo. :D Ja käytävä näyttää yläperspektiivistä katsottuna hurjan pitkältä, mutta ei sitä maatasosta katsottuna sitten enää olekaan. Ihan hirveän paljon pihaa tuossa ei sitten enää olekaan, joten melkein kaikki olennainen tulikin kuvattua. :)

Ja vielä loppuun päivän kuva-arvoitus. Viritelmä, joka on toivottavasti huomenna valmis. :)

Ihanaa viikonalkua sinulle ystäväni!