Sydämellinen

Sain valmiiksi vissiin elämäni ensimmäisen (tai toisen - ala-asteella tehtiin käsityötunnilla kaavoilla jonkinmoinen kassi) kaavoista tehdyn ompeluksen. 

Ohjeen nappasin Tilda -kirjasta, joskin muokkasin sitä jonkin verran. Nuken tehtyäni ei huvittanut enää käyttää kaavoja vaatteisiin, vaan tuunasin ne omasta päästä.

Jalkoihin virkkasin pienet tossut. Kuvakulma on hassu, koska jalat näyttävät jättikokoisilta. Eivät ihan näin suuret livenä ole. :)

Rentoa pääsiäisen aikaa sinulle, joka täällä piipahdit!

Mollamaija

Ystävä laittoi eilen viestiä ja kysyi, osaisinko tehdä mollamaijan. Koska oon isäukon puolelta saanut sellaiset geenit, joiden mukaan kuvittelen osaavani ihan mitä vaan, vastasin ystävälle, että toki teen. Vaikka suuria odotuksia tai vaatimuksia mollamaijan tyylistä ei tullut, ja sellainen uudemman tyylinenkin olisi kelvannut, päätin kuitenkin haastaa vähän itteäni ja yrittää tehdä sellaisen vanhemman tyylisen.

Naaman muottina käytin omaa lapsuusaikaista nukkea, jonka pään kelmutin, sen jälkeen vuorasin maalarinteipillä saadakseni kasvonmuodot ja lopuksi liimasin päälle kankaan. Kasvojen maalaukseen otin mallia netistä löytyneestä kuvasta (yläkuvassa näkyy siis vasemmalla oma versioni, oikealla mallikuva) ja maalasin akryyliväreillä. Kun maali oli kuivunut, irrotin kelmu-teippi-kangasvirityksen nuken päästä ja sain mollamaijan kasvot käsiini.

Ja sitten vähän kangasta, vanua, pellavalankaa hiuksiksi...

Siinä se nyt olis. Vanhanaikaiselle mollamaijalle tyypillisesti kaverilla on tuollaiset katkaistut kädet ja jalat, kuten äippä tuumasi. :)

Toivottavasti tää on nyt sellainen, millaista toivottiin.

Kotimenninkäinen

Eilen löytyi ompeluvarastoa siivotessa käsiin jotakin jo unohtunutta.

Puolisentoista vuotta sitten suunnittelimme muorin ja muutaman serkun kanssa eräälle syksyiselle viikonlopulle nukentekoviikonloppua kotipuoleen. Muori, joka heikon kuntonsa vuoksi asui tuolloin vuoroin palvelukodissa, vuoroin sairaalassa, olisi tuona viikonloppuna päässyt pitkästä aikaa kotiin käymään.

Muori oli hyvin heikossa kunnossa edeltävät viikot, ja kun sovittu viikonloppu lähestyi, kotiin pääseminen alkoi näyttää yhä epätodennäköisemmältä. Nukkeviikonloppua edeltävällä viikolla pitkään aivan muissa maailmoissa ollut muori kuitenkin soitti minulle yllättäen hyvin terävänä, ja ilmoitti, että aikoo tulla viikonlopuksi kotiin nukkeja tekemään. Että hän haluaa tehdä itselleen oman nuken eikä malta odottaa viikonloppua, että pääsee käymään kotona.

Toisin kävi. Muori joutui ennen viikonloppua takaisin sairaalaan. Kävin viikonloppuna useampaan kertaan sairaalassa niin nuken osien kuin lopulta valmiiden nukkejen kanssa, jotta hän pääsisi edes jotenkin mukaan siihen, mitä oli suunniteltu tehtävän yhdessä. Muori piteli tekemättä jääneen nuken osia käsissään pitkään, mutta voimat eivät juurikaan riittäneet puhumiseen.

Se oli viimeinen kerta, kun näin muorin.

Kolme nukkea valmistui, vaan muorin tekemättä jääneen nuken osat hautautuivat kaapin nurkkaan. 

Unohtuneet nuken osat tulivat vastaan eilen. Riipaisi niin, että meinasi sydän pudota rinnasta.

Tein nuken yhdellä istumalla valmiiksi. Pörröpäisestä minikokoisesta nukesta tuli kotimenninkäinen, joka kököttää vanhasta villapaidasta saksittuun vilttiin käärittynä ja miettii elämän ihmeitä käsissään muistoista koottu elämän helminauha.

Ilona

 Vuosia sitten tilasin Sirpa Ala-Loukon nukkeputiikista paperimassapään ja kädet. Malliksi valikoitui pitkän pohdinnan tuloksena Ilona. Nämä saivat ensimmäisen maalipintansa jo silloin heti postista saavuttuaan, vaan koska maalasin naaman niin rumaksi, jäi pää vuosiksi kaappiin pyörimään. Valitettavasti en hoksannut ottaa kuvaa tuosta ensimmäisen maalauskerran tuloksesta. Tässä joku viikko sitten iski yllättävä inspiraatio kokeilla naaman maalaamista uudelleen, ja nyt olin lopputulokseen enemmän tyytyväinen.

 Ei musta kyllä taidemaalaajaa tulis, mutta on se ainakin iloinen. :)

Vartaloon löytyi kangasvarastosta juuri sopiva pala nukketrikoota. Kaavojen kanssa oli kyllä vähän pähkäilyä, vaan mitä ilmeisimmin osasin lopulta soveltaa kaavoja oikein, koska suunnilleen oikeannäköinen vartalo niiden avulla syntyi.

Ilona sai vartalonsa ja tekoripsensä eilisiltana.

 

Hiukset syntyivät mohairnauhasta - kuvassa juuri päähän liimattuna.

Mekon kähvelsin kaapissa piilossa olleelta ilmenukelta (niitähän mulla piisaa, muistatteko?). Mekon virkattu päällinen on mummoni käsialaa.

Ilona pääsi istuskelemaan vanhalle pinnatuolille äitin 80-luvun lopulla tekemän sveitsinnuken viereen. Josko se siinä kikattaisi niin, että saisi vähän tuohon vakavailmeiseen sveitsinnukkeenkin hymyä. :)

Sirpa Ala-Loukon nukkeihin kannattaa käydä tutustumassa nettisivuillaan http://www.nukkepaja.com/. Sieltä voipi myös tilata itselleen paperimassaosat, mikäli mielii kokeilla. :)

Ja kevennyksenä vielä metrikissan taidonnäyte. Kissaa ei siis ole liimattu seinälle, vaan makoilee onnellisesti Kertulle tyypillisessä asennossa eteisen lattialla. :)

Sinä, joka et vielä ole huomannut arvontaa, käyhän osallistumassa vaikkapa tästä.

Reborn

 

Minua on jo pitkään houkutellut ajatus reborn-nuken tekemisestä. Olen ihastellut netissä hurjan taitavien reborn-nuken tekijöiden luomuksia, ja mieli on tehnyt itsekin kokeilla. En ole niinkään kiinnostunut itse nukesta, enkä varsinaisesti haluaisi aidon vauvan näköistä nukkea kotiini, mutta itseäni on houkutellut ajatus siitä, saisinko tehtyä yhtään oikean näköisen nuken, vai minkälainen hirviö minun käsissäni syntyisi. Reborn-nukkekurssit ovat hurjan kalliita, joten päätimme jokin kuukausi sitten kahden serkun kanssa järjestää oman reborn -nukkekurssin. Tilasimme nukketarvikkeet ja pidimme omatoimisen reborn -nukkekurssin youtubesta löytyvien tutoriaalien avustuksella.

Mun nukkeaihioni "Kiri" blancona.

Eikä muuta kuin pää käteen ja maalia pintaan.

Oikeiden nukketaiteilijoiden oppien mukaisesti teimme varmasti kaiken ihan väärin, mutta perusidea oli selvä - maalaa ja polta, maalaa ja polta, maalaa ja polta. Maalattiin verisuonia, oikeanvärisen ihon löytämiseksi nuken naamaan tuputeltiin monenlaista väriä, maalattiin kynsiä, taiteiltiin ihopoimuja ja varjostuksia, tehtiin kirkkaalla lakalla vähän valuva nokka... Ja aina välillä grillattiin nukkeja uunissa värin kiinnittämiseksi. Lopuksi liimattiin silmät paikalleen, kiinnitettiin raajat ja pää kangasvartaloon, täytettiin vanulla ja painotettiin hiekkapusseilla, liimattiin ripset ja voilá - siinä se sitten on.

 Ei nyt ehkä aidosta vauvasta menis, mutta eikös tullut kohtalaisen hyvä? Noin niin kuin omatoimisen youtube -kurssin tuloksena tehdyksi. :)

 

 Meidän nuket oli miniversioita, ja valmis vauva on vain 25 cm pitkä, ja painaa puolisentoista kiloa.

Kuten sanottu, minua kiinnosti enemmänkin se, pystynkö tekemään nukkeaihiosta yhtään oikean vauvan näköisen nuken, ei niinkään nukke itsessään. Paikkaa tässä kodissa tälle pienelle nukelle ei siis ole, joten tämä odottaa kärsivällisesti kaapin hyllyllä tulevaa kohtaloaan. Ehkä se joskus pääsee päiväkodissa jouluevankeliumin vauvaksi, tai sitten se muuttaa myöhemmin jonkun pienen tytön luokse asumaan.

Ei yhtään minunlaiseni postaus...

...mutta nyt se kuitenkin on tehty. Mä kyllä jo aikoja sitten päätin, ettei nämä nuket ikinä tänne blogiin ilmesty, mutta nyt ne kuitenkin tässä ovat.

On joitakin aikas omituisia asioita, joihin ihminen saattaa vahingossa hurahtaa. Minä en ole sitten lapsuuden kotileikeistä ulos kasvettuani koskaan ollut minkäänlainen nukkejen ystävä. On koteja, joista löytyy nurkista kaikenlaisia posliinisia, muovisia ja kankaisia nukkeja koristeina, vaan minä en ole niistä koskaan piitannut. Etenkin kaikenlaiset posliininuket ja varsinkin reborn -nuket, outs, eivät yhtään minun makuuni.

Hurahdin sitten ihan vahingossa. Joitakin vuosia sitten päiväkodin unohdettua ulkovarastoa siivotessani tuli romukasan keskeltä vastaan pörröpäinen, hiirten syömä nukenraato. Heitin nuken kertaalleen jo roskikseen, vaan kävin nappamassa sen takaisin. Oli niin veikeän näköinen, että ansaitsi tulla pelastetuksi. Pelastin nuken muoviset osat, pistin kunnon kylpyyn ja ompelin otukselle uuden kangasvartalon ja vaatteet.

En ollut ennen moista vinkeää nukkea nähnyt, ja ajattelin, että ehkäpä yksi nukke hyllyn reunalla menee. Yllättäen noita veikeänaamaisia nukkeja sitten rupesi tulemaan vastaan kirppareilla silloin tällöin, enkä kyennyt niitä kirppareille unohdettuina jättämäänkään. Samanlaisia törkeitä takkutukkia, joiden puhdistaminen ja tuunaaminen uuteen uskoon vei aikansa.

Jokainen ostos on pitänyt olla viimeinen. Minähän en oikeastaan edes tykkää näistä nukeista, mutta en voi niitä vastustaakaan. Ovat niin vietävän erikoisia ja hauskoja. Siispä niitä on meillä jo hyllyllinen ompeluhuoneen oven päällä.

Ei yhtään minun tyylisiäni, silti niin ihania.

Jos näitä joskus tulee kirpparilla vastaan, tiedän, että mukaan lähtevät, vaikka en niin kai mukamas haluaisikaan. En tosiaankaan halua kotiimme mitään nukkearsenaalia, mutta tiedättehän sen tunteen, kun joskus joitakin asioita vain ei osaa lopettaa...? Jotakin tavaraa katsoessa tiedät, ettet oikeastaan tarvitsisi sitä, sinulla on niitä jo koko liuta kotona, eikä tälle uudelle olisi enää paikkaakaan... Ja silti se lähtee mukaan. Minulle käy niin, kun kyse on vanhoista kakkuvuokista, piparkakkumuoteista, leivosvormuista, ikkunanpokista, pitseistä - ja näistä nukeista.

Tämä poika oli surkeana pörrötukkansa kanssa. Mummoni virkkasi kaverille lakin, ja arveli, että jäpikkä alkaisi lakin saatuaan hymyilemään. Ei alkanut. Ehkäpä poika on surullinen, koska se kaipaa ympärilleen vielä muutamia kavereita... Siispä uusia otuksia metsästämään! :)