Fiksut keksii mitä vaan...

Meidän neljän kissan älynlahjoissa on suuresti eroa. Taavi ja Grisli edustavat kaartin hölmöimpiä ja simppeleimpiä olentoja. Siksi ne varmaan viihtyvätkin niin hyvin yhdessä.

Taavi lienee oikeasti yksi yksinkertaisimmista ja älyllisesti hitaimmista kissoista, mitä maa päällään kantaa, eikä Grislikään nyt ihan penaalin terävin kynä ole. Kumpikin ymmärtää kyllä elämän kannalta olennaisimmat asiat: syömisen, lepäämisen, ystävien merkityksen ja hiekkalaatikolla käymisen. Ihan hirveesti mitään muuta ne eivät ymmärräkään. Tai no, Taavi ainoana meidän kissoista ymmärtää sujuvasti oman nimensä, ja Grisli tietää, miten Alvinin saa pienillä liikkeillä häädettyä yöllä ihmisen vierestä. Joitakin erityistaitoja omaavat siis hekin, mutta siinä se niiden älykkyys sitten onkin.

Vaan sitten on tämä valopääkaksikko, Kertu ja Alvin. Ne onkin sitten aika paljon fiksumpia eläimiä. Usein liiankin fiksuja, koska molemmat aukovat kaappeja, laatikoita, ovia, tutkivat kaiken, opettelevat kaiken, jos jotakin oppivat, eivät opi siitä koskaan ulos, sun muuta.

Alvin sivistää itseään mielellään tietokoneen ääressä...

...sen sijaan Kertun neroudella on usein myös muille aukeamaton, pimeämpi puoli. Vaan eikös kaikilla neroilla ole?

Tänään Kertu näytti taas nuo fiksut puolensa itsestään.

Tarina kulminoituu viherkasviin. Mä ostin jokin aika sitten eräästä fb-ryhmästä lankaköynnöksen ruukkuineen. Ruukku painaa pienen ja pullean ihmisen verran, joten se oli ensin lattialla. Kaikki nelijalkaiset olettivat, että se on lahja heille, ja söivät siitä ensimmäisen puolen tunnin aikana ehkä kolmanneksen suihinsa. Kasvi päätyi turvaan kukkapylvään päälle, jotta nelijalkaiset eivät ylettäisi siihen.

Kertua ei yleensä estä mikään. Ei tälläkään kertaa. Se venytteli itseään pari viikkoa pylvästä vasten aivan pitkäksi niin, että onnistui koukkaamaan tassullaan palan kasvia maahan, vaan tänään katti joutui toteamaan, että kaikki alhaalle roikkuvat köynnökset on syöty, eikä venytystekniikalla enää tuohon vihreään herkkuun yllä.

Katti kyttäsi puoli päivää kukan lähistöllä olevan rahin päällä, ja raksutus vain kävi päässä, kun sen pienet aivot miettivät uutta tapaa päästä kukkaan kiinni.

Ja sitten - kytätään, mittaillaan....

...ponnistus...

...ja tadaa. "Luuliksää typerys ihan oikeasti, etten mä keksisi jotakin?" Kissa teki suoritteensa pariinkin kertaan, joista onnistuin kuvaamaan jälkimmäisen.

Näillä kahdella neropatilla työnjako on aina ollut saumaton, ja nytkin Kertu pudotteli kasvista alas lehtiä, jotka lattialla odottava Alvin popsi suihinsa. Samahan toimii kärpästen metsästyksessä - Kertu onnistuu äärimmäisen taitavilla tassuotteillaan ottamaan kärpäsen vaikka lennosta kiinni, makustelee sitä suussaan vähän, tiputtaa maahan ja Alvin syö. Yhteistyössä on voimaa.

Mun vartavasten kissoille kasvattamani ruoho ei maistu. Sen syömisessä ei ole mitään haastetta, koska se on vapaasti tarjolla. Grisli nyt toki syö, mutta se ei lihavana ja yksinkertaisena kissana harrastakaan itsensä älyllistä tai fyysistä haastamista, vaan menee aina sieltä, missä aita on matalin - tai mielellään sieltä, missä ei ole aitaa ollenkaan, ettei rasita itseään liikaa.

Se olis jälleen 1-0 Kertulle. Jos oikein tarkasti katsoisi, niin varmasti tuo katti hymyilisi pirullisesti ja jos pystyisi, niin näyttäisi mulle keskisormea. Tai varvasta.